Tämä on avoin kirje psykologi Risto Lappeteläiselle, ja se on toimitettu hänelle sähköpostitse. Riston vastaus löytyy oman viestini alta.

---

Hyvä Risto Lappeteläinen,

tuoreessa Iltasanomien haastattelussa, sekä jo aiemmin Ylen haastattelussa olet ottanut kantaa vanhemmuuden puutteeseen Suomessa. Olet huolissasi nyky-yhteiskunnan hektisyyden vaikutuksesta lasten hyvinvointiin, ja tässä oletkin hyvällä asialla. Huolenpidon, läheisyyden ja hyvien roolimallien puute on kiistatta haitallista lapsen kehitykselle, eikä tästä asiasta varmastikaan voi liiaksi muistutella. Hyvä koti on sellainen, jossa lapsi voi turvallisesti kasvaa omaksi itsekseen; tärkeintä ei ole tavaran, vaan rakkauden määrä.

Haastatteluissa esität myös näkemyksen, jonka mukaan vanhemmuuden puute olisi päällimmäinen syy neurobiologisille ongelmille, joista nimeät erikseen ADHD:n. Tämä väite on tutkimustiedon valossa paitsi väärä, myös etenkin ammattilaisen esittämänä omiaan entisestään lisäämään neurologisten poikkeavuuksien kanssa elävien ja heidän läheistensä kärsimystä. On totta, että ongelmat kotona voivat aiheuttaa oireilua, joka on samankaltaista kuin esimerkiksi ADHD:hen liittyvät haasteet. Tällaista oireilua voi liittyä muun muuassa masennukseen, traumaperäiseen stressihäiriöön ja etenkin nykymaailmassa kaikille tuttuun stressiinkin. Samanlaiset oireet eivät kuitenkaan tarkoita, että taustalla olisi sama tekijä.

ADHD:ta on tutkittu paljon. On muun muuassa havaittu, että ADHD-ihmisten aivojen kuorikerros on tavanomaista ohuempi, ja kaksos- ja adoptiotutkimuksilla on osoitettu, että perinnöllisten tekijöiden selittävyys on 60 – 90 %. Kasvuympäristöllä on myös oma merkityksensä, mutta tutkimustiedon mukaan kasvuympäristö ei ole ADHD:n yksiselitteinen juurisyy, tai edes merkittävin tekijä, kuten haastatteluissasi esität. Toisaalta voimakas periytyvyys tarkoittaa myös sitä, että hyvin todennäköisesti ADHD-lapsen vanhemmista vähintään toisella on itselläänkin ADHD. Koska ADHD:hen liittyvät olennaisesti toiminnanohjauksen sekä impulssien hallinnan ongelmat, on ilmeistä että ADHD-perheissä voi olla keskimääräistä enemmän sellaisia ongelmia, joihin perhe tarvitsisi ulkopuolista apua. ADHD – oma tai lapsen – ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa, mutta se tuo elämään lisähaasteita.

Kuten toteat, lääketiede on kehittynyt vuosien saatossa huimasti. Samoin yhteiskunta on luonut tukijärjestelmiä, joiden avulla voidaan tukea niitä perheitä, joille arjesta selviytyminen yksin on vaikeaa. Lääkkeet ja yhteiskunnan tukiverkot auttavat kuitenkin vain siinä tapauksessa, että ihminen osaa hakeutua oikeanlaisen avun piiriin. Etenkin epäilys siitä, että oma lapsi olisi jollain tavoin “poikkeava”, on monelle vanhemmalle arka paikka, eikä apua haluta hakea siinä pelossa, että lapsen oireilu johtuisikin epäonnistumisesta vanhempana. Jokainen varmasti haluaa kuitenkin olla lapselleen paras mahdollinen vanhempi – voi olla helpompaa yrittää vähätellä ongelmia, kuin kohdata se mahdollisuus, että olisikin omalla toiminnallaan vahingoittanut lastaan. Vahingollista toimintaa voi kuitenkin olla myös toiminnan puute: jos lapsella on lääketieteellistä hoitoa vaativa sairaus, on asian tutkimatta jättäminen lapsen laiminlyöntiä.

Ylen haastattelussa toteat näin: “Aina pitäisi kontrolloida [vanhemmuuden puute] ja tehdä vanhemmuuden hyväksi jotain, ennen kuin mennään liikaa höpöttämään jostain aivoperäisten ongelmien olemassaolosta.” Tämä on valitettavan usein se asenne, johon ADHD-ihmiset ja heidän vanhempansa arjessaan törmäävät. Oireiden luonteen vuoksi koetaan, että ne poistuisivat “ryhdistäytymällä”, “ottamalla itseään niskasta kiinni”, tai sillä että kotona pidettäisiin kovempaa kuria. ADHD:n pohja on kuitenkin biologiassa, eivätkä nämä kehoitukset aiheuta muuta kuin sen, että ihminen kokee epäonnistuneensa. Ne rapauttavat itsetuntoa, ja pahimmillaan vääristävät koko minäkuvan: ihmisestä tulee laiska, tyhmä ja saamaton sen sijaan, että hänellä olisi hoidettavissa oleva sairaus.

ADHD-ihmiset eivät ole laiskoja, tyhmiä tai saamattomia. Minulla on ilo tuntea lukuisia ihmisiä, jotka elävät saman neurologisen poikkeavuuden kanssa, joka värittää omaakin elämääni. He ovat pääsääntöisesti iloisia ja helposti innostuvia ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä arjen haasteista kroonisen kiireisessä yhteiskunnassamme, siinä missä kuka tahansa muukin. He kuitenkin valitettavan usein törmäävät siihen, että kaikesta pinnistelystä ja yrittämisestä huolimatta langat eivät tahdo pysyä käsissä. Koulunkäynti on vaikeaa, arjen pyörittäminen vie kaikki voimat, ja ylipäänsä elämän pitäminen haluamallaan reitillä tuntuu ajoittain mahdottomalta tehtävältä. Monet heistä ovat kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että heillä on diagnoosi. He tietävät, että toistuvat opintojen keskeytymiset ja työpaikkojen vaihdokset eivät johdu siitä että he olisivat itse jollain tavoin huonoja, vaan heillä on aivoperäinen sairaus, joka tosiasiallisesti tekee heidän elämästään tietyiltä osin vaikeampaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnellisessa asemassa. Osa pinnistelee voimiensa äärirajoilla silti saamatta elämäänsä hallintaan, eikä toistuville epäonnistumisille tunnu löytyvän mitään muuta syytä, kuin ympäröivien ihmisten, ja valitettavan usein ammattilaistenkin hanakasti tarjoama selitys: et vain yritä tarpeeksi. Uskotko alan ammattilaisena, että tämä on millään tavalla hedelmällinen lähtökohta tilanteen kohentumiselle? Minä en. Perusteettoman sättimisen sijasta tärkeää olisi löytää syy elämän kangertelulle, ja antaa ihmiselle keinoja elämänhallintaan. Jos perussyynä elämänhallinnan puutteelle on aivoperäinen sairaus, voi diagnoosi hyvinkin olla tärkein yksittäinen tekijä elämän kääntämisessä takaisin kurssilleen.

Minä uskon, että on helpompaa olla hyvä ihminen ja vanhempi, jos oma tunne-elämä on tasapainossa, oman elämänsä kokee mielekkääksi, ja tuntee että omaan elämäänsä pystyy vaikuttamaan. ADHD-ihmiselle diagnoosi voi olla avain näiden asioiden saavuttamiseen. Siksi olisikin tärkeää, että neurologisten poikkeavuuksien mahdollisuutta tutkittaisiin aina, kun herää niihin viittaava epäilys. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu. Joko ihmiset eivät halua diagnoosia itselleen tai lapselleen koska pelkäävät leimautumista, tai sitten aiheellistakaan diagnoosia ei saada, koska hoitopolulle sattuu ammattilainen, joka uskoo vahvemmin mielipiteisiinsä kuin vertaisarvioituihin tutkimuksiin. Nämä seikat ovat varmasti merkittävissä määrin vaikuttaneet siihen, että ADHD on tilastollisesti yhä Suomessa ennemminkin ali-, kuin ylidiagnosoitu, ja että pitkäaikaisvankien keskuudessa ADHD:n esiintyvyys on moninkertainen verrattuna yleiseen 5 %:n esiintyvyyteen.

Hyväksyvämpi asenneilmapiiri helpottaisi avun hakemista ja saamista – leimautumisen pelkääminen ainoastaan pahentaa tilannetta. Lapsen käytöshäiriöt voivat johtua kotioloista tai puutteellisesta kasvatuksesta, mutta ne voivat johtua myös lukuisista erilaisista biologisista ja psykologisista sairauksista, kuten koulutettuna psykologina varmasti tiedät. Ja lopulta, olipa syy mikä hyvänsä, lienee lapsen kannalta aina parasta, jos ongelmien ilmetessä vanhemmat olisivat halukkaita selvittämään asiaa. Tätä ei edesauta ennakkoluulojen vahvistaminen, vaan niiden murtaminen.

Kokemusasiantuntijana pidän yhtenä tärkeimpänä tehtävänäni asenneilmapiirin muokkausta sellaiseksi, ettei yhdenkään neurologisen poikkeavuuden kanssa elävän ihmisen tarvitsisi häpeillä tai salailla diagnoosiaan. Tätä työtä eivät vähennä perustelemattomat lausunnot, jotka täysin sivuttavat vuosikausien tutkimustyön. Uskon vakaasti siihen, että tarkoituksesi oli hyvä; siihen en kuitenkaan usko, että vanhempien syyllistäminen parantaa yhdenkään perheen tilannetta.

Kunnioittaen,
Klaus Karkia
ADHD-ihminen ja -kokemusasiantuntija
Oulun seudun ADHD-yhdistyksen hallituksen jäsen

---

Alla on Riston vastaus viestiini. Olen hieman muokannut viestin muotoilua, kuten lisännyt siihen kappalejaon. Itse teksti on alkuperäisessä muodossaan.

---

Kiitos eriittäin hienosta ja hyvin muotoillusta vastineesta. On hyvin valitettavaa että kun haastattelussa sanoo “enimmäkseen” tai “suurin osa” se tunnutaan tulkittavan mustavalkoisesti ja tunne dominoi ajattelua. Näin tässäkin. On varmasti tapauksia joilla aivoperäinen tekijä oikeasti tuottaa adhd oireita mutta en todellakaan usko että noin kolmasosalla lapsista (jos nyt heistä puhutaan) olisi tämänkaltainen (aivoperäinen) häiriö. Kolmasosa karkeasti eri tavoin levottomia, vaipuvia, keskittymättömiä. Tämän täytyy liittyä lapsen elettyyn elämään ja akuutteihin olosuhteisiin.

Nykyään diagnostiikka ei kyllin usein etene akuuteista tekijöistä sisäisiin, tunnetekijöistä neoro/ kykytekijöihin vaan tapahtuu hyppäämistä turhan suoraan lääketieteelliseen suuntaan (ongelma lapsessa ja hänen rakenteessaan). Tästä olen hyvin huolissani. Pitäisi käydä ensin läpi opettajan suhde lapseen, opettajan yhteistyö vanhempien kanssa, opettajan mahdollinen väsyminen, provosoituminen, lapsem kotitilanne, vanhempien kiintymysuhteen ja rajojen tila suhteessa lapseen. Ja lapsen sisäinen psyykkinen kehitystila (symbioottisuus, eriytymisen aste, self-kokemus – onko pienuuden/häpeän/omnipotenssin sävyttämä). Ellei näistä löydy mitään avautuu tie sille mitä esität.

Mutta Klaus hyvä. Tämä tie ohitetaan hyvin usein ja hyvin räikeästi. Siitä olen huolissani. Todennäköisyys että syy löytyisi tuolta diagnostiikkapolulta on hyvin suuri mutta sitä liiaksi laiminlyödään ja kirjoitukseni huoli liittyi siihen. Vastaavia esimerkkejä voisi keksiä muilta elämänaloilta loputtomiin. Jos depressiopotilas ei jaksa keskittyä työhönsä niin eikö se pitäisi ensin poissulkea ja hoitaa ennen adhd diagnoosia. Ja jos adhg löytyy kaiken alta se on todellinen silloin. Minun logiikkani on että neurosairausdiagnoosi edellyttää kuvaamaani poissulkevaa diagnostiikkaa mutta turhan usein siitä ei ole tietoakaan.

Kiitos vielä vastauksestasi. Olet hyvin viisas ja sivistynyt ihminen. Kunpa olisi nuo diagnostikotkin.
Risto Lappeteläinen